Day 99 - Laura

Miten tämä pahuksen viimeinen postaus oikein osuikin minulle? Luulin, että laskimme sen olevan Nooran heiniä! Anteeksi myöhäisyys, minä vain olen sattunut olemaan oikein kiireinen täällä Kroatian rocky beacheilla ja etenkin meidän huoneistohotellin pihalla palmujen alla, uima-altaan äärellä tequila sunrise kätösissäni. Lisäksi wi-fi hajosi viikonlopuksi ja peri-Kroatialaiseen tapaan asiaa luvattiin tutkia myöhemmin. Tehdään tästä lopusta sitten vielä oikein erityinen, Noora ja Kassu saavat luvan koota kunnon kuvakollaasin omista erasmus -huippuhetkistään, eikö olisikin hyvä idea?


Viimeinen aamuni Ljubljanassa oli keskiviikkona 4.6.
Nyt seuraa erittäin nolo tunnustus (sori, kämppikset!).
Tulin Itävallasta erittäin myöhään illalla yhtä grazilaista ystävää rikkaampana. Olin kuolemanväsynyt, nälkäinen, pissahätäinen, likainen, onnellinen, epätoivoinen, poikki ja valmis pinoon. Kamani odottivat Vrtna ulicalla. Mikä onnekas päähänpisto oli reilin ekana aamuna toopata oma kotiavaimeni sittenkin mukaan, kaiken varalta. Urbana-kortitta jouduin kävelemään matkan rautatieasemalta meille Trnovoon. Kello oli lähempänä puolta yötä. Soitin ympäri Ljubljanaa ja yritin periä ihmisiltä takuuvuokraani takaisin siinä toistaiseksi onnistumatta. Kävelin ympäri hiljaista ja pimeää kämppää. Ei tuoksunut enää Nooralta ja Kassulta. Ei ollut tuttuja tavaroita ympärilläni, ei Kassun vuokaleipää pellillä pöydällä kaiken tiellä, ei ollut Nooran kastikekupposia jääkaapissa, vain hänen ja Minnan jäljiltä hämmentävältä haiseva pinaattilättytaikina. (Mulla on vaan ruokamuistoja teistä!! :----D)
Jäin meidän sohvalle nukkumaan, vaikken olisi saanut. Nukuin makeasti, kuin pieni possuemon poikanen.
Nyt sanon vain, että kiitos ja anteeksi!

Aamupäivällä sain kotiporukkani käsieni ulottuville. Sääliksi kävi, matka Arpelasta, Torniosta oli aloitettu aamuyöllä kolmelta. Kaikki oli mennyt hyvin, jokainen seurueesta oli tallessa ja matkalaukut myös. Huristelimme rautatieasemalle, jätimme roippeet säilytykseen ja minäkin sain viimein pitää oman Ljubljana-esittelyni jengilleni. Kantavia teemoja Kassunkin tapaan olivat henkilökohtaiset paikat, kävelimme asemalta alas, vanhaan keskustaan ensimmäisen kotitaloni kautta. Koska ensin teki mieli jäätelöä, tarjosin isot pallot Cacaossa. Koko jengi oli toki häikäistynyt Ljubljanan kauneudesta, siisteydestä ja hyvinvoinnista. Itsellänikin oli aivan uutta vertailupohjaa interrailin jälkeen; ei meillä Ljubljanassa tosiaan ole samassa mittakaavassa kodittomia, kerjäläisiä, sairaita, systeemin ulkopuolelle jääneitä maahanmuuttajia tai pakolaisia, edes obeeseja ihmisiä.
Nälän yllättäessä juoksutin jengin Aromaan - mikä oli virhe. Eihän siellä edullista ollutkaan - studentki bonit häikäisevät! Hoksasimme jälkikäteen, että olisi pitänyt syödä katuruokaa kauppahalleilta ja torila. Jäipä pistelemään moinen mokani!

Tuli aika lähteä jatkamaan matkaa. Noukittiin kamat säilytyksestä ja suunnattiin laiturille. Slovenia pääsi näyttämään balkanin kasvonsa; tänään ei menisikään suoraa junaa Rijekaan vaan bussi yhdellä vaihdolla. Kukaan kielitaidottomista konnareista ei myöntänyt väistämätöntä viivästymistä meille ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Asiakaspalvelu oli kamalinta kokemaani, ei saanut kysyä, milloin oikein ollaan perillä ja onko tosi, että bussia vaihdetaan, ovatko rautatie- ja bussiasema Rijekassa erikseen vai samassa. ("Voi, samassa toki!" Myöhemmin selvisi, että puolen kilometrin päässä toisistaan.....)

Mutta meri oli kyllä kiva, kunhan sinne asti päästiin. Koska Slovenia huonoili julkisen liikenteen puolesta huolella, missattiin Rijekan viimeinen lautta Losinjin saarelle. Hostin järjestämä taksimies ajoi meidät aika paineissa viereisen kaupungin lauttasatamaan viimeiseen lauttaan kirjaimellisesti tuhatta ja sataa. Huippunopeutemme oli motarilla muita hätävilkut päällä ohitellessa sellainen 145km/h. Äiti oli Liinan sanoin aika kalpeana takapenkillä. Matkaan sattui kaikenlaista muutakin epäonnea, kuten mummoja ratissa ja tietulliportti, joka ei kaukosäätimellämme auennut. Ystävällinen, mutta hidas ukkeli tuli palvelemaan kun odoteltiin jokunen minuutti tyytti pohjassa. Asiasta piti tietenkin soittaa johdolle ja me pihisimme takapenkillä. Lopulta kelpasi, että taksikuski maksoi vaihtokassastaan portin avauksen, 46 kunaa eli kuutisen euroa. Aika hitokseen romahtaneet tunnelmat oli Seppäläläisillä kroaattisysteemiä kohtaan silloin. Kaikki täällä on kiinni suhteissa. Niinpä kuskimme soitti (toki ajaessaan samalla sataakahtakymppiä mutkaisella pikkutiellä) pomolleen, joka soitti lautalle, että voitteko odottaa ("pet minuta, pet minuta, dobro, dobro!" olipa opitusta perussanastosta hyötyä!). Lautta odotti. Kulkukissakin meinasi alle jäädä, kun kaahattiin kyytiin, mutta kun minä rääkäisin, että "Come on, save the cat even!", kuski höltyi, teki väistöliikkeen vauhdeissa niin, että jokunen Seppäläläinen takapenkillä ilman turvavöitä (!) teki kuperkeikkaa ja sitten oltiinkin lautalla. Tässä meidän jengi vähän pöllämystyneenä moisesta matkasta.

Perillä selvisi, että omistajan nuoret, huoneistohotellilla töissä olevat tytöt olivat luvanneet edellisten vieraiden olla vielä yhden yön - toki huoneisto sattui olemaan meidän varaamamme. Kun perille oltiin päästy, vieläpä yhtenä kappaleena (vain minun aurinkolasini repussa olivat napsahtaneet rikki!) oli tämä pienin murheistamme (arvuutellaan, että aikovatkohan kompensoida jotenkin. Ehkä eivät, jos kerromme, että rikottiin tänään yksi niiden laseista!!). Kämppämme tyyli oli minun makuuni kovasti. Seuraavana päivänä muutimme peilikuvaluukkuun, jonka myötä saimme hieman pienemmän tupakeittiön, mutta tuplaten suuremman partsiterassin kaakkoon-etelään. Alempi kuva uudesta keittiöstämme.

Illalla myöhään kun perille oli tultu, oli yllätys melkoinen, kun aamun kirkkaassa valossa kurkittiin, että millaiseen pihaan sitä oltiinkaan tultu. Melkoiseen uuteen lomaparatiisiin. Asunnot ovat kyllä uudenkarheita, mutta palmut vielä voi, niin nuoria. Tässä äiti vilvoittelee porealtaassa (jonka poreet ovat säälittävää höpöhöpö-pihinää). Varsinainen uima-allas on ylemmällä tasolla vasemmalla. Lempparini on tuo kiinalaistyylinen puukatos patjoilla ja tyynyillä, oih. Moinen luksuslomailu on aivan uutta minulle, varsinkin, kun olin juuri tullut parin viikon omatoimireililtä. Siivoojarouvamme räjähti nauruun, kun menin kysymään, että missä voin pestä nämä vaatteeni. Minulla oli kamat korissa, oma pyykinpesuaine toisessa kädessä ja hihat käärittynä. Siivoojarouva tooppasi korin minulta ja tuuppasi minut edelleen Ariel-boksilleni nauraen ulos pyykkituvasta. Kohta hän oli jo puhdasta pyykkiäni terassillemme juoksuttamassa kuivaamaan ja oli minun vuoroni nykäistä pyykkikori häneltä ja saattaa hänet vesilasi käteen annettuna, kiitellen ulos. Tämä Lapin nainenhan laittaa kyllä pyykkinsä edes kuivaamaan itse!

Ilta-aurinkoon, lämpimälle kivimuurille tuli paistattamaan komea sisilisko. Ihailimme hänen selkäänsä, jonka väri muuttui sen mukaan vilistikö hän varjossa vai auringossa. Lisko puuhasi päidemme yllä koko illan ja nimesimme hänet Hytöseksi. Tänään Hytöstä ei ikävä kyllä näkynyt.

Sitten tulikin kiire konsultoimaan äitiä siinä, miten pyydystää lapsen nyrkin kokoinen heinäsirkka makkarin sängyltä lasilla ja lautasella. Itsehän pääsin masteroimaan tätä suuroperaatiota, task completed succesfully!Videomateriaalia aiheesta löytyy instagramistani: instagram.com/apricotlaura.

Viimeisen postauksen kunniaksi selvitän joita kuita lempiasioitani tästä kokemuksesta:

1. Seura.
Miten helppoa on lähteä jengillä? Aivan ihanaa, jotten sanoisi. Puhelimme monasti kaverimatematiikan perussäännöistä: murheet puolittuvat, ilot tuplaantuvat.
Jossain vaiheessa matkaa aloin ajatella näitä kahta ihanaa ihmisolentoa ystävinäni, en enää sattumusten kautta matkaan lähteneinä luokkakavereina.

Kaupunki & seikkailu:
Ljubljana oli esteettisesti oikea täyttymys. Ihmettelin joka päivä jossain kohtaa kaupungin kauneutta, hupsuutta, siisteyttä, rauhallisuutta, turvallisuutta, mukavia ihmisiä...
Varsinkin nämä alkupäivät olivat täynänsä kihelmöintiä, uusien lempiasioiden etsimistä, selviytymisen opettelua, eksymisen välttämistä ja vain uudesta arjesta nauttimista.

Yksi sana:
Ristiseiska.


Oma koti Resljeva cestalla.
Rauha, oma kaunis huone, uudet ystävät.
Kokkailu, halvempi, terveellinen ruoka.
Mättämäni makeat mansikat, kirpakat fenkolit, kyllästymiseen asti tankatut tortellinit, fetajuustot ja jogurtit.

Hölmöt asiat, joihin vain päädyin

Löysin itseni mitä ihmeellisimmistä tilanteista aina silloin tällöin.
Tässä ollaan Global Villagessa.
Kiruttiin kauhusta Postojnan pimenneessä luolastossa.
Oltiin aurinkolomalla maaliskuussa Piranissa.
Keikuttiin kuin mitkäkin prinsessat hevoskärryjen kyydissä lipican orien vietävinä...
Mäiskittiin toisiamme ja tuiki tuntemattomia tyynyillä Gornji trg:lla.
Käveltiin katselemaan eläintarhan rakastelevia eläimiä. 
Ajettiin auringonlaskuun.
Itkettiin ja naurettiin. Huudettiin, laulettiin, raivottiin, halattiin ja turhauduttiin, iloittiin.
Sitten seikkailtiin Italiassa, Unkarissa, reilillä, vuorilla, maan alla, pelloilla, asfalttiviidakoissa.

Shoppailtiin. Kassua taisi tosissaan jäädä harmittamaan, kun minä ja Noora yritettiin olla järjen ääninä: "KAMOON, et sie nyt voi ostaa tuomosta!"

Erasmuksen alkupää lemppari-Suomi-tiimilläni. Vasta mansevaimojen lähdettyä huomasin, miten tärkeäksi osaksi harjoittelusta selviytymistä oli muodostunut kollegoiden vertaistuki. Siis kiitos <3 Te teitte työläästä harkkaosuudestamme kuten myös hupsuista vapaa-aikapuuhailuistamme jos vain mahdollista - vieläkin ikimuistoisempia.


Mutta tottahan täällä oltiin oppimisen vuoksi. Ja me kyllä opittiin koko rahan eestä.
Erasmuksen loppuraportteja varten olen kynäillyt vaikka mimmoisia korulauseita upeasta kehityksestäni.
Olen kasvanut naiseksi, saanut itsevarmuutta, ollut joitakin hetkiä melkein oikea kätilö, hoitanut ensimmäisen synnytykseni, rakastanut tätä työtä, kuten myös vihannut. Selvinnyt vaikka välillä verenpaineet kävivät turhankin matalilla....

Lopuksi kokoan vielä joita kuita lempikohtauksia matkan varrelta. Nämä kaksi menonaista, supertsiksiä, voimavalmaa, seksybitsiä (BB-Aslakilaisittain) olivat kokemukseni pihvi, sämpylä, kerma ja kirsikka. Kiitos <3

 

Day 98 - Katriina

Viimeinen päivä Vrtna ulicalla alkoi rivakkaan tahtiin kello 7.30. Vuokraemäntämme oli ilmoittanut että kämpille olisi tulossa Cleaning Lady kasiksi, jolloin kaikkien tavaroiden pitäisi olla siististi yhdessä läjässä. Suurin osa pakkailuista oli hoidettu jo edellisinä päivinä, joten enää oli pientä parsittavaa.

Pakkauksen sijaan keskityimmekin siis jääkaapin tyhjentämiseen ja aamupalaksi oli kaikki-mitä-kaapista-löytyy :D Jo ennen kuin ehdimme haarukkaa liikauttaa siivooja oli oven takana ja aloitti mm. pesemällä kaikki ikkunat.

Päätimme lähteä jaloista pois ja toteuttamaan viimeisiä things-to-do juttuja. Ekana oli Lauran mummon neulomien vauvansukkien vieminen vastasyntyneiden osastolle. Tarkoitus oli jättää sukat sinne jo harjottelun aikana, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan! :) 

Pyöräillessä Ljubljanan aurinko alkoi lämmittää ja jäin risteykseen ottaan hupparia pois päältä. Totta kai valot vaihtu juuri sillon vihreiksi. Siinä hätäsesti kiskoin hupparin hiaa pois ja lopulta vinttasin yli punasten jo vaihtuessa. Nooraa ei enää näkynyt joten lisäsin vauhtia ja ihmettelin että kyllä se ehti jo kauas polkea. Naisten sairaalan edessä hämmennyin: Nooraa ei näkynyt, olikohan se ajatuksissaan ajanut pediatrisen yksikön eteen? Hetken haahuiltuani tajusin miksi olin pyörän kanssa keskenäni siellä: eihän me oltu vieläkään opittu lukitteen näitä kaupunkipyöriä, eli Noora oli kaukaa viisaana ja läheltä hyvännäköisenä jättäny pyöränsä edelliseen pyöräpisteeseen! Ei muuta kuin vinttaamaan yläkettinki kireällä takasin! Ja sieltä kulman takaahan se Noora jo kävelikin vastaan nauraen kaksin kerroin meidän toilailuille :D

Päätettiin sitte yhteistyöllä yrittää saada mun pyörä lukkoon että ei tarvis sitä lähteä enää viemään takasin. Ihme ja kumma onnistuttiin! Tämä ois ollu tietysti hyödyllinen taito koko vaihdonkin ajan... :D

They Keymaster Noora!

 Käytiin viemässä villasukkalahjoitus meidän harkkaosastolle, eli vastasyntyneiden osasto D:lle. Sukkien vastaanottaja oli osastonhoitaja Janja, jonka kanssa vietin oikein mukavat kaks viikkoa naisten harjoittelussa! :) Hän otti sukat kiitollisena vastaan ja lupasi antaa niitä vähän huonompiosaisille äideille.

Kävimme vielä pikaisesti tyhjentämässä lähisparin suklaahyllyt Suomen tuliaisia varten ja hurruutimme takaisin kämpille jatkamaan kaappien tyhjennystä. Laura ilmoitti että oli sössinyt junanvaihdot, eikä ehtisi enää näkemään meitä, joten näemme seuraavan kerran vasta Suomessa (jolloin saamme kuulemma myös reilituliaiset (=vähemmän painoa meidän laukkuihin ^_^))

Saatettiin ottaa myös erä maapeliä ja päästiin Nooran kanssa yhteistyöllä huipputulokseen: osattiin nimetä jo 176/196 maailman valtioista! ^.^ Vielä nuo punasella kirjotetut pitäs opetella...

Lähes-luurankokäsitomaattitassu eli ystäväni Noora

Lopulta saatiin kaikki pakattua syötyä ja lähdimme vielä moikkaamaan viimeistä kertaa suomityttöjä Moy Sushiin. 

Viimeistä kertaa tätä katua ja studentski boneja ja ja ja kaikkea!

Valitettavasti ynseä myyjä ilmoitti että opiskelijalounas alkaa vasta kahdelta ja olin laskenut että minun pitäisi jo 14.15 lähteä takaisin kämpille jotta ehtisin suunnittelemaani lentokenttäbussiin. No, päätimme silti jäädä syömään hyvin pikaisen lounaan, sillä ruoka olisi ainakin valmista pyöriessään linjastolla. Anni liittyi seuraamme, mutta Terhiä ei näkynyt, ilmeisesti istui edelleen tentissä. Laskimme rahat valmiiksi, keräsimme soijakastikkeet lautaselle ja kaivoimme puhelimet esiin jotta voisimme todentaa opiskelijaetumme. Kellon lyödessä kaksi syöksyimme puikot ojossa kohti susheja (emme saaneet aloittaa, maksaa tai edes tilata ennen kello kahta). Heikkoa oli asiakaspalvelu ja tarjonta, mutta ruoka ja seura hyvää! :)

3 - 2 -1 SYÖ

Vielä viimeiset halaukset Annille ja sitten suuntasin rivakoin askelin ja massu täynä sushia kohti kotia. Matkalla otin vielä viimeiset kuvat linnasta ja Vrtna Ulicasta.

Rakas, vehreä Ljubljana

Kotikatu, kotipiha, kotitalo...hetken se oli koti <3

Meidän pihalla kasvo päärynäpuu! On pitäny laittaa tästä kuva jo
niin monta kertaa että päätin sitte viimesen postauksen kunniaksi ryhdistäytyä! :)

Olin jo raahannut laukun alas, joten nyt piti vain kaivaa eväsleivät kaapista ja jättää avain pöydälle.

Se pysy sentään kaikki 3kk tallessa eikä kertaakaan jäänyt kotiin!
Olen ylpeä. :D

Hirveällä kyydillä porhalsin ulos, kunnes ovea sulkiessa tajusin että tässä se nyt sitten oli, nyt täältä lähdetään. Saattoi pieni tippa pyörähtää silmäkulmaan kun viimeistä kertaa suljin Vrtna ulica 8:n oven...

Bussi tuli ajallaan ja ehdin hyvin lentokenttäbussiin. Juuri kun olin kipittämässä pysäkille taivas repesi ja alkoi ukkostaa oikein komeasti -salamoiden läiskiessä taivaalle heitin hyvästit Ljubljanalle ja suuntasin kohti uusia seikkailuja...oikeasti nukuin kuola poskella suurimman osan matkasta kun bussi kierteli kaikki pikkukylät. Harvoina hereillä olon hetkinä pohdiskelin että olihan tämä oikea bussi kun kukaan muu ei ollut suuren matkalaukun kanssa liikenteessä vaan jäivät matkanvarrella oleviin pikkukyliin, mutta oli se.

Kentälle saapuessa totesin että lento on aikataulussa ja laukkuni syönyt (taas!) liikaa. Onneksi ei kovin paljon ja selvisin aikalailla siirtämällä tuliaissuklaat ja muutaman paidan käsimatkatavaroihin. Portilla odotellessani söin eväät ja huomasin jo orastavia Noora-vieroitusoireita: kun jollain soi sama viestin merkkiääni, käännyin jo melkein puhumaan Norpalle ja toisaalla kuulin ihan kuin Noora ois puhunut, mutta puhuja paljastuikin slovenialaiseksi lentokenttävirkailijaksi, voih. 

Onneksi aito ja oikeakin Noora liittyi loppuajasta seuraan ja ehdimme vähän aikaa hengata ennen kuin minun oli aika kiivetä koneeseen. Nooran lento meni Munichin kautta, mutta lennämme sitten samalla koneella Helsinki-Oulu -välin pahempien vieroitusoireiden välttämiseksi :D

Hei hei Slovenia!

Ljubljana-Frankfurt -lento oli hikinen. Useampi matkustaja pyysi lentoemoja laittamaan ilmastoinnin päälle, mutta nämä vain tyytyivät osoittelemaan yläpuolella olevia tuuletinventtiilejä -joo, mutta entä jos ne oli jo täysillä? Lattialle sulaneena valuin ulos koneesta saksanmaalla ja lähdin kiiruhtamaan kohti jatkolennon porttia (joka oli totta kai toisessa päässä kenttää). Ehdin kuitenkin hyvin ja kävin vielä vessassakin, minkä jälkeen keskityin ihmettelemään sitä kun kaikki puhuu suomea O.o 

Voi olla hankala kuvitella, mutta kun kolmen kuukauden jälkeen kaikkia keskusteluja pystyykin yhtäkkiä seuraamaan ja kaiken ymmärtää, siinä väsähtää helposti ja tuli jo sellainen olo että olkaa jo välillä hiljaa, en ehdi keskittyä jokaseen :D No mutta lento meni hyvin: tällä kertaa tuuletus oli päällä ja kahden koneesta poisjääneen matkustajan paikat sattuivat olemaan minun vieressäni, joten sain kaikessa rauhassa levittäytyä kolmen penkin rivistölle. Maha tosin ilmoitti heti lennon aluksi että sushilounaasta alkaa olla jo melko pitkä aika joten olin kovin kiitollinen kahdesta herkullisesta kolmioleivästä mitkä lennolla tarjottiin.

Helsingin päässä suuntasin kahdella bussilla kohti Itäkeskusta. Vaikeimmaksi kohdaksi osoittautuivat pitkät portaat pysäkkien välillä, sillä laukkuni varsinainen vetokahva on rikki ja sitä pitää vetää nostokahvasta. Voin kertoa että käsien iho oli aika kirkuvan punainen perille päästyäni! Majotuin mukavasti parhaan kaverini Lauran viereen 3 hengen soluun. Ihan heti ei voinut alkaa nukkua kun piti vaihtaa puolen vuoden kuulumiset :D Aamulla sitten väsytti kun möngin Lauran seuraksi aamupalalle. Olin kuulemma jutellut myös yöllä unissani -siihen ei siis ole tullut muutosta vaihdon aikana. Mutta olihan ihanaa juoda aamupalalla rasvatonta maitoa ja lämmittää ruisleipä mikrossa niin että 17% Edam-juusto suli siihen. :D

Lauran kanssa aamupalalla

Mutta tässä se taitaa olla -kohta lähden suuntimaan taas kohti lentokenttää -viimeistä kertaa tälle reissulle. 

On vähän haikea olo että nytkö tämä reissu jo päättyi, mutta toisaalta ihana palata kotiin ja arkeen, nähdä taas poikakaveria, perhettä ja kavereita :) Ljubljanan, seikkailujen, uusien kaverien ja reissujen lisäksi kämppisasumista tulee ikävä! Onneksi asutaan samassa kaupungissa :)

Kiitos ja kumarrus kaikille blogin lukijoille, tätä on ollut hauska kirjoittaa kun on ollut joku kelle kirjoittaa ja kiitos myös Nooralle ja Lauralle uutterasta bloggaamisesta! Yksin tämä ei olisi onnistunut :)

Fiilis on nyt väsynyt mutta onnellinen.

Kuva viime yöltä jostakin Tuusulanväylän pysäkiltä, väsymys on autenttista.

Kassu kuittaa!

Day 97 - Noora

Tänään on meikäläisen viimeinen blogikirjoitus! Näin alkuun muutama kuva eiliseltä antiikkitorilta :)

Minna löysi suosikkinsa

Aamulla katoimme aamupalan parvekkeelle hyvän sään sekä vieraidemme viimeisen lomapäivän kunniaksi! Aurinko paistoi lämpimästi koko päivän, ihan kuin tilauksesta.

 

Aamupalaa hetken sulateltuamme lähdettiin Minnan kanssa juoksulenkille hevostalleja kohti. Hevoset olivat tympääntyneitä kun ei tuotu mitään murkinaa joten jatkoimme lenkkiä takaisin kotiin.

Tivolipuistossa on aina hauskaa

Viimeisiä shoppailujaan tekemässä ollut Team Pylväs palasi reissultaa tuomaan saaliin kotiin ja lähtivät samalla oven avauksella kohti hevostalleja ja perinneruokaravintolaa. Viimeistelimme aamu-urheilut käsilläseisonta ja päälläseisonta treenillä sekä venyttelyillä minkä jälkeen oli aika lounaalle. Otimme Minnan kanssa innoissaan vastaan "hävitä kaikki ruoka kaapista ennen kotiin paluuta" -haasteen ja inspiroimme pöytään pinaattilättyjä erilaisin täyttein. NAM! Nautiskelimme ne tietysti parvekkeella.

Kello alkoi olla jo niin paljon että oli aika käydä vielä hyvästelemässä keskusta ennen Minnan lähtöä. Kävimme kakkukahveilla Lolitassa ja seurasimme varisten steppailua joen viereisistä pöydistä.

Kakkuja ihastelemassa

Yksi varis löysi kunnon kultakimpaleen: kokonainen jäätelövohveli! Se olikin hyvä näky kun varis lähti lennättämään sitä turvaan (varis isolla vohvelinokalla). Paluumatkalla hatkahdimme vielä ihailemaan koruja kadulla olevaan kojuun ja saattoipa jotain tarttua matkaankin (ainakin pääsin viimeisistä rahoistani eroon). Kotona vaihdoimme Kassun kanssa saattovuoroja läpsystä sillä Kassu oli juuri käynyt saattelemassa vanhempansa lentokenttäbussille ja nyt oli minun ja Minnan vuoro. Koska landladymme oli tänään käynyt palauttamassa takuuvuokran käteisenä Kassulle, halusin antaa siitä osan turvallisuussyistä Minnan matkaan. Kurkkasimme kukin olkamme yli ennen kuin Kassu kaivoi setelitukun taskustaan arkkitehtuuriyksikön parkkipaikalla. Rahojen vaihto sujui kuin katukaupan diilereiltä :D sitten jatkoimme matkaa eri suuntiin.

Lähdin bussiasemalta haikein mielin kohti Vrtna Ulicaa. Taas olin saatellut vieraat kotimatkalle ja itse vielä jäin Ljubljanaan. Onneksi minäki pääsen kohta haistelemaan taas kotikontuja. Pysähdyin postin kohdalla jättämään muutamat kortit postilaatikkoon ja tallailin Ljubljanan mukulakivikatuja kuin viimeistä päivää. Oikeasti viimeistä päivää. Hassun ristiriitaiset tunnelmat. Ljubljanan kauneutta ja yllätyksellisyttä tulee taatusti ikävä. Torilla on aina jotain tapahtumaa, vähintäänkin haitari soi. Joenvarsikahvilat on täynnä kaveruksia ja kävellessäni ohi tiirailen mielenkiinnolla että mitä uusia jätskivaihtoehtoja tiskissä on tällä kertaa.

Kotiin päästyäni ehdin taas hengähtää muutaman minuutin ennen suomityttöjen näkemistä. Käytiin pikaisesti drinkeillä ja kiiruhdettiin uusiin rientoihin. Klavdija oli sopinut tapaamisen Kassun kanssa ja sitä ennen piti vielä diilata kaikki ylijäämäruoka ja ostamamme hyötykamppeet muille erasmusopiskelijoille. Tarjolla oli mm. grilli, grillimakkarat, erilaisia mausteita, jauhoja ja teetä. Saattoipa sielä olla vielä pullo ruotsalaista vodkaakin. Tyyppi oli tullut pyörällä hakemaan kamppeita mutta tavaramäärän nähtyään päättikin ottaa taksin kotiin :D

Onnekas Erasmusopiskelija uuden grillinsä kanssa

Ja met lähdimmä tyttöporukalla Cacaoon. Istuttiin iltaa ja suunniteltiin Klavdijan reissua Suomeen sekä meidän reissua uudestaan Sloveniaan. Kassu oli järkännyt Klavdijalle tuliaisiksi Fazerin sinistä, ruisleipää sekä heijastimen:)

Viimeinen ilta Ljubljanassa oli hyvä päättää käymällä Trubarjevalla ja jättämällä omat rakkaat talvibootsini kadun yllä lepäävälle narulle roikkumaan. Kengillä  oli tanssittu mm. polkkaa Planicassa sekä käyty tyynysotimassa Kongresnipuistossa. Ostin ne Rovaniemeltä opintojeni alussa, ensimmäisen harkkani aikana. Tähän on hyvä päättää, ikävä jo kovasti kotiin. Kiitos vielä matkaseuralleni Lauralle ja Katriinalle sekä kotijoukoille ja blogin lukijoille! Nooraventures kiittää ja kuittaa!

Kaiken nähneet inkkaribootsini keskellä Trubarjevaa