Day 12 - Laura

Sunnuntaituuri osui minulle. Seuraavaksi yksityikohtia omasta luukustani.

Olin luonnollisesti aivan äimistynyt, kun kuulin, ettei ole Sloveniassa IKEAa. "Mistä nämä ihmisraukat hankkivat kaiken sekä lihapullat?" ajattelin tietysti. Koska minulla ei ollut resursseja parin tunnin ajomatkaan Itävaltaan tai Italiaan, tyydyin Jyskiin. Matot irtosivat yhteensä seitsemällä eurolla ja pihi sydämeni höltyi, mutta vain hieman, Jyskiä kohtaan.

Eilisen kauppareissun saalis, luonnollisesti New Yorkerista. Miten hävettävä paikka, mutta miten kiva mallisto tällä hetkellä! Argh!

Ainoa tämänhetkinen seinätaiteeni, kadulta pöllitty posteri. Kämppikseni tyttöystävineen oli vaikuttunut indie-tietoisesta musiikkimaustani, mutta jouduin kyllä myöntämään, etten kuvan yhtyeestä koskaan ole kuullutkaan ja että pidin vain kuvaa kauniina.

Voi onnea! Vaatekaappi ja hengareita. Mutta voi surkeutta, kun raskaat peilikaapin ovet avaa, säikähdän karmeaa ääntä joka kerta itsekin. Siksi seuraavan aamun vaatteet on otettava esille jo illalla, koska aamulla oven jyrinä herättäisi kaikki. Ja sitä kiroamisen määrää, kun joka aamu tähän mennessä olen huomannut, että jokin vaate uupuu ja ovet pitää avata sittenkin...






Ovet ovat lemppareitani ja kauniimpia kuin kukaan jäyhä suomalaissuunnittelija viitsisi kuunaan kuvitella. Elleivät nekin pitäisi niin saamarin kamalaa ääntä. Ovista puheenollen voinette varmasti kuvitella, millaista ääntä pitää vanha puulattia. Aivan kamalaa. Aamuisin ennen kuutta harjoittelen täällä uutta tekniikkaa kävellä (lue: hiihtää sukkasillaan), jottei lattia narskuisi niin hirveästi. Näytän takuulla vailla täyttä ymmärrystä olevalta henkilöltä. Sitten vaan sairaalalle esittämään täyspäistä.!

Yllä kuvatun oven takaa paljastuu boheemi (lue: sotkuinen, toim. huom.) keittiömme.

Ison vessan ollessa varattu, olin pakotettu asioimaan pikkuhuussissa. Ja vasta tänään huomasin tuon hurmaavan hanan! Taas yksi syy rakastaa uutta kotia enemmän.

Aika aurinkoisen ja lämpimän sunnuntaikävelyn! Ostin kaksi nerokasta korttia lähetettäväksi armaille hoitotytöilleni Siirille ja Katrille, jotka täyttävät vuosia keväällä. Alla lempikatuni, Trubarjeva cesta. Se on kylämäinen ja vanhan oloinen. Hupsuja pikkuputiikkeja ja kivoja ravintoloita on vaikka millä mitalla. Lisäksi on hiljaista, koska ei ole autoja.

Pysähdyin joenvarrelle, eli sunnuntain turistirysään chailatelle. Sain elonpolkuni parhaimman chailaten etiketin mukaisesta savimaljasta ja matkapäiväkirjaa kirjoitellessani pohdin kuinka kalliiksi mahtoi tämä kullanarvoinen iltapäiväliemi koitua. Suomihinta olisi ollut vitosen paikkeilla, Pariisissa olisi saanut kevyesti pulittaa 7-9 euroa. Lopulta tarjoilija laskutti minua kokonaisen 1,90 euron edestä ja olin itkeä onnesta.

Lieneekö vanhan kansan höpötyksiä, mutta niin vain uskon, että aina, kun höyhen osuu tielle, se on hyvä enne.

Ehdin hädin tuskin ajatella ajatustani "missäköhän kaikki katumuusikot muuten ovat?" loppuun, kun toispuoljokkee alkoi kaikua suloista musiikin solinaa. Kotimatkalla Presern trg:lla soitti mieletön kitara-saksofoniduo ja tusina penskoja tanssi kuin viimeistä päivää.

Sitten huomasinkin olevani Nooran ja Kassun kotihuudeilla ja ajattelin, että tehdäänpä vanhanaikaiset.

Eli kyläillään kuten ennen vanhaan, kummempia ilmoittamatta, kun itselle sopii! Jo pihatietä kävellessäni oli Katriina kuumehoureissaan minut nähnyt ja riensi vastaan. Siellä oltiin sunnuntaipäivällistä lopettelemassa. Otimme itselleni erittäin, erittäin tappiolliset ristiseiskaerät ja lähdin kotopuoleen keittelemään omat sunnuntai-illallistortellinit.
Kämppisteni voimin yritimme ratkoa Nooran asettamaa kumina-arvoitusta, muttemme keksineet ratkaisua. Edes uudesta italialaistuttavuudesta, jonka nimi ainakin lausunnan puolesta käännettäisiin suoraan suomeksi Välipalaksi, ei ollut apua, vaikka hän on erittäin intohimoinen ruokaharrastaja. Heh, nimensä mittainen mieskö?