Day 6 - Katriina

Tänään koitti kauan kaipaamamme aamu, kun oli aika lähteä harjoitteluun! Tänään olisi virallisesti ollut Nooran päivä kirjoittaa, mutta joskus elämällä on muita suunnitelmia. Tänään nimittäin sattui ja tapahtui allekirjoittaneelle...

5.15 Lauran puhelimen kirkon kellot alkoivat pauhata ja kampesin itseni ylös sängystä.
6.15 hyppäsimme bussiin ulko-oven vieressä sijaitsevalta pysäkiltä, ja paljon ennakkoon spekuloitu Urbanan (paikallisen bussikortin) käyttö oli yhtä helppoa kuin Suomessa.

Tässä ei suinkaan olla tulossa aamuyöllä yöelämästä vaan lähdössä työelämään!

Aamulla oli jopa vähän pakkasta, joten köröttelimme tyytyväisenä lämpimässä bussissa kohti Psykiatrista klinikkaa Fuzinessa. N. 20min kestäneen matkan jälkeen hyppäsimme sovitusti päätepysäkillä pois kyydistä...keskelle niittyjä.
Aamuyön aavemainen usva oli hiipinyt salakavalasti pelloille peittäen näkyvyyden aikalailla joka suuntaan. Kartan mukaan suunnistimme kuitenkin lähimmälle haarautuvalle tielle, jota reunustivat irvokkaan vänkkyräiset koivupuut. Odotimme minä hetkenä hyvänsä selkäpiitä karmivan urkumusiikin alkavan ja ränsistyneen kartanon piirtyvän puiden keskeltä esiin.

Tervetuloa psykiatriselle klinikalle MUAHHAHHAAHAAA.

Psykiatrinen klinikka paljastui kuitenkin pettymykseksemme ihan tavalliseksi sairaalan alueeksi. Siellä meidät tosin vastaanotti erittäin ystävällinen, hyvin timanttikyllästetty, niittikorkkareilla kipittävä ylihoitaja. Jakauduimme kukin omalle osastollemme, Noora lähti takaisin keskustaan nuorten avo-osastolle ja minä ja Laura jäimme Fuzineen, minä naisten pitkäaikaisosastolle ja Laura naisten suljetulle osastolle.

Harjoittelu alkoi mukavasti Petra-ohjaajan kanssa, joka puhui kohtuullisesti englantia. Lääkkeenjaon ja sänkyjen petaamisen jälkeen minulle ehdotettiin, että voisin mennä potilaiden mukaan päiväkävelylle ja sitten syömään ulkorakennukseen, mikä kuulosti mahtavalta päivän jatkolta. Siinä menin sitten onnellisena kipaisemaan takin ja lompakon viereisestä huoneesta, kunnes aikani pengottua reppuani tajusin, että lompakkoni oli kadonnut. 

Pengoin repun uudestaan läpi, vielä kolmannen kerran tyhjentäen sen kunnolla ja siirtyen hätääntyneenä takin taskuihin, tuloksetta. Ohjaajani tuli ihmettelemään mihin olin jäänyt, ja selitin hänelle silmät ja suu ymmyrkäisinä että en löydä lompakkoa mistään. Tullessani osastolle olin vielä erikseen kysynyt että enkö saisi jättää reppuani johonkin omaan kaappiin ja onko lääkärin lukittu kanslia hyvä paikka repulle. Vakuuttelun jälkeen suostuin kuitenkin jättämään tavarani sinne, mitä myöhemmin karvaasti kaduin.

Siitä alkoikin melkoinen soittorinki: kotiin, LPP:n asemalle (jos lompakko olisi jäänyt bussiin), klinikan turvamiehelle, pankkikortin sulkupalveluun, yliopiston koordinaattorille, poliisiasemalle...

Silmät päästä itkettyäni soittokierros tuli päätökseen ja harjoittelupäivä oli totaalisen pilalla. Viimeinen muistikuva siitä perhosen pörssistä oli Urbanan käytön yhteydessä bussiin noustessa.

Ikuiseksi arvoitukseksi siis jäänee 

a) jäikö lompakko bussiin (mitä en todellakaan usko, oon tosi neuroottinen reissussa kaikista arvotavaroista ja varsinkin pörssistä, jota säilytän repun isoimmassa taskussa pohjalla)

b) varastivatko ne ainoat kaksi hiivatin mummoa sen bussissa (me kaikki kolme pidimme mummojen käytöstä outona, he tuijottelivat meitä, puhuivat selvästi meitä ja poistuivat heti meidän jälkeemme bussista)

c) veikö joku sairaalan työntekijä lompakon lääkärin huoneesta, jossa kyllä kävi useampi ihminen päivän aikana

Ystävällinen ohjaaja tarjosi minulle kuitenkin mahdollisuuden syödä ilmaiseksi potilaiden kanssa, mistä shokista toipuva mahani oli ylen kiitollinen. Tyrmistys oli melkoinen, kun minulle kiikutettiin lautasellinen lientä, jossa oli yksi, (oikeasti YKSI) porkkanan pala ja pohjalla raastettua ihraa. Yummii! (olisin ottanut kuvan jos olisin mitenkään kehdannut!)

Onneksi paljastui, että liemi oli ollut alkuruoka ja pääruoaksi oli enemmän ruokaa muistuttavaa riisiä ja kalkkunaa.

Päätin lähteä harjoittelusta suoraan alueen poliisiasemalle tekemään katoamisilmoitusta. Kuljettuani hyvin sokkeloisen reitin löysin ison poliisiaseman keskeltä omakotitaloaluetta(?!) Ilmoittauduin tiskille ja hämmennyin kun minulle tultiin tyrkyttämään venäläistä passia. Ei, en ollut hukannut passia, vaan lompakon. Minut talutettiin kuulusteluhuoneeseen ja hetken jo mietin oliko tämä hyvä idea...

En hoksannu kattoa näkykö lasin toiselta puolelta läpi että minä kuvaan siellä..

Kun olin sitten luetellut kuin tuhka tuuleen hävinneet maksukorttini, opiskelijakorttini (sekä vaivalla hankitun paikallisen että kotimaisen) ja käteiset rahat, sain sloveniaksi kirjoitetun pöytäkirjan ilmoituksesta ja osoitteen Suomen suurlähetystöön. Olin kuitenkin jo niin väsynyt, että päätin tämän päivän asioiden selvittelyn riittävän ja suuntasin kämpille, jonka edessä muut odottivat sympatiasta sykkyrällä. Ne ihanat oli ostanu mulle lohtutripin, -munkin ja -suklaapatukan <3 ^.^

Iltapäivä puitiin päivän tapahtumia, huomattiin että kello on jo tosi paljon ja kaikilla kova nälkä ja päätettiin lähteä syömään. Joen toiselta puolelta Lauran ja Nooran uudelta lempparikadulta löytyi TripAdvisorin suosittelema pizzeria, johon kipaisimme sisälle.

Tunnelmallinen ja hinta-laatu -suhteeltaan loistava pytinki sai meiltä kyllä hyvät arvosanat. Sitä paitsi oli pakko tilata Pasta Carbonara ihan vaan totaalisen Mie romahan -päivän päätteeksi, ja olihan se hyvvää! Alle kympillä sai minkä vaan meidän ruoista :)

Lauran kasvispizza ja miun hitokseen ihanat Carbonarat

Illalla vaan todettiin että tälle päivälle oli outouksia kolomen päivän eestä. Päivään kuului tiivistetysti:

- Suljettu osasto

- Poliisin slovenialainen kuulustelu

- Aavemainen psykiatrinen sairaala

- Ryöstö (enkä nyt puhu siitä korttipelistä!)

- Sairaalan osaston helekatin läski lemmikkikissa! Siis kissoja. Sairaalassa? Tuskin maltan oottaa huomista.

Lauran bongaama sairaalamiisu