Onni on, kun eivät ne sääsammakotkaan kaikkeen pysty. Tänään siis täysin ennusteen vastainen säätila vastassa Toscanan provinssin alueella, ei sadetta mailla eikä halmeilla vaan lämmintä päivää enteilevä leppeä aamu. Kirkon kellotkin soivat vähän harmonisemmin kuin Ljubljanassa ikään.
Köröteltiin Veronan keskustaan parkkiin. Maisema auton ikkunasta sai sydämemme sykkimään. Alla kaksi muoriskaa näpsäköissä pikapotreteissa, hinkuen matkalla etsimään sitä Julian parveketta.
Sillalla kaupunkiin.
Samaisella sillalla oli katumuusikkopapparaisia kaikki yhtä epäharmonisesti soittamassa omaa lemppariaan. Tämä ei Nooraa ja Kassua hidastanut vaan ohi mentiin tanssien.
Kuplavolkkarin kera lähettäisin terveiset armaalle pikkusiskolleni Liinalle, joka on ansioitunut Kupla-keräilijä!
Tämä muurinkappale kävelykadulle on arviolta viisikymmentä vuotta nuorempi kuin ajanlaskun alku.
Kuvia ottaessani ajattelin sangen omahyväisesti, että nämä kelpaisivat paremmin postikorteiksi kuin italialaisten omat hailakat, huonolaatuiset ja kalliit planketit.
Torilta ostettiin aamupäivän ensimmäiseksi välipalaksi - ei sentään jäätelöä kuten yleensä - vaan ihanat hedelmäkupposet. Kyllä viilensi ja nesteytti.
Löydettiinhän se Julian partsi viimein. Oltiin kuultu hupsuja tarinoita siitä, että paikka on melkoisen vaatimaton ja huhut pitivät kutinsa. Koko parvekehan, ellei talokin ole rakennettu juuri alkuperäisteoksen pohjalta nimenomaan nähtävyydeksi, että tiedä siitä autenttisuudesta sitten.
 |
| Kuva: Katriina |
Porttikongi sisäpihaan oli täynnä kirjoituksia sydämin ja kaiketi nämä purkatkin toistavat samaa tematiikkaa. Allekirjoittanutkin lähes tulkoon harhautui pienen Romeo & Giulietto (eli italialaisittain Julia - tämä Giulietto meinasikin aiheuttaa harmaita hiuksia, koska allekirjoittaneen mielestä nimipari voisi sopia homoseksuaalibaarin nimeksi) -patsaan. Mutta miettikääpä nyt tätä Romeon ja Julian hehkutusta. Se rakkaustarinahan oli kertakaikkisen kaamea? Kuka haluaa sellaista symboliikkaa tuoda omaan kotiinsa, omaan parisuhteeseensa? Mitä romanttista ja haikeudella ihannoitavaa Romeon ja Julian parisuhteessa oikein oli?
Miksi näitä purukumejakin piti ihmisten noin räävittömästi juuri siihen parveketta vastapäätä liimata?
Ahdistavasta porttikongista paettiin rauhoittavaan kangas- ja ompelukauppaan. Suloiset ompelijapojat kysyivät nuorten tyttösten etunimet ja kirjailivat ne sitten surauttimillaan paperilappusille oikein sydänten kera. Allekirjoittanut ilmoitti, ettei tule tällaista turhaketta tarvitsemaan. Kahteen alla olevaan rahasampoon tämä kikka tepsi - kumpikin löysi nopeasti kaikenlaista osteltavaa.
... mutta mitä vielä, totesi kyyninen allekirjoittanut. Komea amfiteatterin pohja oli täytetty kamalilla, punaisilla metallipenkeillä. Lava oli hapero, halpa ja yleisöltä kielletty. Nosturit vilkkuivat joka puolella ja valonheittimiä oli siroteltu sinne tänne. Amfiteatterin piippuhylly oli niin huolellisesti vuorattu monella aidalla, ettei sieltä toista metriä pitkä lappilaisnainenkaan nähnyt mitään. Otimme kivipenkeillä päiväunet ja jatkoimme matkaa.
Sikahintainen myöhäinen lounas.
Rahat säästyivät, koska pääsiäissunnuntaina ei ollut mikään auki. Jopa torimyyjätkin olivat pahansuopaisia kuin mitkä eivätkä kulttuurinsa toimintatapojen vastaisesti ruvenneet tinkauskilvoitteluun.
Niinpä kadun kaikki ostoshimoiset naiset olivat sulloutuneet yhteen ja samaan italialaisia laatutuotteita (pah!) myyvään putiikkiin. Tätä suunnittelijan luonnospöydältä tehtaaseen vahingossa päästettyä luovuuspierua kohtaan heräsivät feministiset tunteeni; "siskot! Teidän ei tarvitse!"
Kuvassa jo armaaksi muodostunut toimistoni Opel Zafira. Olen saanut yksin hoitaa kuskin muodollisuuksia - Kassu kun lompakkokatastrofin vuoksi on edelleen kortitta ja Nooralla muusta syystä ei herännyt ajokokeiluhaluja Italian kuuluisassa liikenteessä.
Olen entisestään parantanut keskikulutuslukemaa tällä laivalla, 6,5 litraa sataselle! Tämä kilpajuoksu saa jatkua, nimittäin Italiassa tiisseli on vielä bensaakin kalliimpaa, naurettavat 1,70-1,80 litralta.
Nyt oli Kassun vuoro kerätä pisteet kotiin hyvästä hotellista. Sijainti (Padovan keskustassa) ei ollut ihan oletettu, mutta kattohuone valkoiseksi maalatulla puuparrulla ja kolmen-neljän metrin huonekorkeudella sai jokaisen sydämet sulamaan.
Tottakai ennen illallisen metsästystä piti töllöttää Katsomosta Tähdet, tähdet. Tytöt tiesi kupletin juonet ja Hermanni lähti kotiin.
Iltavilli ennen illalliselle lähtöä. Tällaista tämä meidän reissaaminen on. Kuvat ovat nimenomaan stillkuvia, niistä ei välity lainkaan tämä tohottamisen ja tekemisen meiningin henki!
Hotellin respaan menimme kysymään, että mihinkäköhän tästä kannattaisi murkinoimaan lähteä. No päätös oli helppo, koska kyläpahasen ainoa auki oleva ravintola sattui sijaitsemaan vieressämme. Tarjoilijan ilme venähti melkoisesti, kun uskalsimme viimein kysyä mahdollisuutta sikahintaisten hevosenfileiden sijaan saada koota iltapala alkuruoiksi tarkoitettujen antipastojen avuin. "Niin, ettei tulisi sitä hevosen lihaa meille", pyytävät hennosti suomalaismuoriskat. "Öhh, meillä valmistetaan vain hevosen lihasta ruokaa." "Yööööööh."
Lopulta antipastolautaset (ihan vain ilmakuivatulla kinkulla!) onnistuttiin saamaan ja tähän Noorakin tyytyväisenä, että aika hyvin saivat palveltua pihit ja nirsot. Se oli hyvin kiteytetty. Jos perustaisimme punkbändin, nimi on jo valmiina.
Pihi and the Nirsot. Voitte toki yrittää arvailla, kuka on se pihi ja ketkä kaksi muuta nirsoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti